Dokumenttikillan jäsenten matka Margared Mead -dokumenttielokuvafestivaalille

Ehdin juuri parahiksi Central Parkin laitaan kun New Yorkin maratonia johtava juoksija kaartaa loppumetreille. Hän on Marokkolainen El Mouaziz, mistä piittaamatta amerikkalaisyleisö kunniakkaasti huutaa ja elämöi juoksijalle kuin oman kylän pojalleen. Samalla käännyn ja huomaan kun senaattorinvaaliteistelun loppusuoraa käyvä republikaaniehdokas Rick Lazio on rantautunut äänestäjien sekaan. Vastustajana tässä median pieksemässä megakamppailussa hänellä on…kukas muu kuin Hillary Clinton. Kaksi päivää ”kohtaamisemme” jälkeen Laziolle käykin kylmät, Hillaryn peitotessa tämän ryhdikkään ja hohtavahampaisen broilerin.

Katson kun Lazio ojentaa kättään häntä lähestyvälle naiselle ja lausuu harjoitellun imelästi: ”Mary…Mary…Yes of course I remember you”. Mary on otettu tarrautuessaan mustakaapuisen hymykoneen oikeistolaiskäteen. Vaikka seison vain parin askeleen päässä, minun ei tee mieleni kätellä Laziota. Olen vakuuttunut ettei hän teennäisyydellään lumoaisi myöskään muuta suomailaiskollegiotamme, joka on rantautunut New Yorkin sykkeeseen kahdentoista persoonallisen jäsenen voimin.

Lahjomattomien suomalaisten hampaisiin joutuu myös Margared Mead festarin amerikkalaisyleisö. Esitysten jälkeisissä keskusteluissa amerikkalaiset vuodattavat kohteliaisuuksia tekijöille ja kautta rantain päätyvät usein analysoimaan jotain aivan muuta kuin valkokankaalla nähtyä. Tämä herätti murinaa ja kummastusta härmäläisjoukossa: ”Jos leffa on paska niin se on paska…ja jos taas hyvä niin sitten pitää analysoida faktoja”, kaikuu ilmassa. Sitäpaitsi tyhjää puhetta ja lätinää ei ole totuttu kuulemaan. Ei varsinkaan julkisesti. Ryhmän sisällä kiirii jokatapauksessa sitkeä huhu että kiltalaiset Mirja Metsola ja Kai Nordberg olisivat myös osallistuneet pari kertaa keskusteluihin. ”No Metsola nyt tietää niin paljon antropologisista dokkareista ja Nordberg taas tykkää puhumisesta”…löytynee selitykseksi tälle epäsuomalaisuudelle. Mutta kyllähän tämä ihastuttava ryhmä osasi myös hurmata ihmisiä. Kaaosmaiset hotellipalvelutkin rupesivat kummasti parantumaan kun verevät suomalaisneitokaiset hurmasivat respan- ja säilytyshuoneen pojat…niin että henkilö-kunnan huokaillen lausutut suomenkieliset sanat vain kaikuivat hotellin käytävillä edustusjoukkueemme häipyessä hotellista Manhattanin limusiinijonotukseen.

Tosin suomalaisnaisten kanssa joutuu pitämään myös puolensa. Sen huomasi mm. italialialaismafiooson näköinen lentomatkustaja, kun seurueeseemme kuuluva naisedustaja laski hänen edessään penkkinsä lepoasentoon. Miehen liikkumatilan ja näkökontaktin kaventuessa penkin kallistuskulman vuoksi, vaati italialaisuros kovaan ääneen penkkiä takaisin pystyasentoon. ”It´s not my problem if you are so fat and small”, totesi viehättävä suomalaisedustaja. Ja penkki pysyi paikallaan.

Kokemusten perusteella voikin todeta että suomalaisista olisi moneen: Jos ja kun Yhdysvaltojen kehitystehtävä langetettaisiin dokumenttikiltalaisille. Matkalaisten ynnäillessä nopeasti väheneviä dollareita, kävi selväksi mitä floridalainen ääntenlaskujärjestelmä on menettänyt. Sitä paitsi, viiltävän tarkkoja vaali- ja yhteiskunta-analyyseja kansanomaisesti esittänyt ”dosentti” Mikko Piela voisi suunnitella Floridaan uuden kansantajuisen minimalistisen vaalilipukkeen.

Artikkeli on julkaistu elokuva-alan Lehtiset-lehdessä joulukuussa 2000.

ValkoinenRaivo Juliste

isanmaallinenmies

prinsessa