“Kirjoittaisitko julkaisuumme jutun aiheesta miksi olet viime vuosina valinnut dokumentintekijän uran fiktioelokuvien taustastasi huolimatta”, esitti elokuvakontaktin toiminnanjohtaja Heikki Keskinen .. taustana tälle kirjoitukselle.
Tartuin aiheeseen mutta varoittelin Kessua. Syyt kun löytyvät enemmän raadollisuuden kuin romanttisuuden puolelta. Ja itseasissa tähän raadollisuuteen liittyy sekin tosiasia että viime vuosien aikana olen käyttänyt enemmän aikaani viiden eri pitkän/puolipitkän fiktioelokuvan ja niiden eri versioiden kirjoittamiseen kuin valmiiksi asti päätyneiden dokumenttien tekemistyöhön. Kuvaamattomina fiktiot eivät tietysti näy missään…ainakaan vielä. Työmäärästään huolimatta. Samoin voisi olla itseasissa viimeisten dokumenttienikin kohdalla. Myös ne olivat jäädä näkymättömiksi töiksi.
Tärkeä riski
Vuosien –95 ja –96 valinnat ja rahoitustaistelut olivat viimeisten töitteni toteutumisen kannalta ratkaisevia. Olin saanut pitkän TV-draaman kunnialla valmiiksi, jonka innoittamana valmistelin kahta uutta projektia. Toinen oli Tsekeissä kuvattava, kansainvälinen pienibudjettinen pitkä elokuva “Assistentti” ja toinen Tiibetin jumalkuninkaiden valtataistelusta kertova dokumentti “Karmapa”. Saimme 65% “Assistentin” rahoituksesta kasaan Englannista ja Tsekeistä. Suomalaisosuudeksi 8 milj. markan budjetista jäi n. 2.8 milj. Elokuvasäätiö kaatoi kutenkin projektin kielteisellä kannallaan. Säätiön päätä ei kääntänyt merkittävä kansainvälinen rahoitus, ei kansainväliset tähdet eikä kirjoitusryhmässä mukana ollut ja Bagdad Cafesta kannuksensa hankkinut käsikirjoittajakaan. Itseasiassa “Karmapan” tilanne oli hyvin samankaltainen. AVEK:n, Ylen, Tsekin TV:n, ja ministeri Pekka Haaviston järjestämällä rahoituksella saimme katettua 65% Karmapan n. miljoonan budjetista. Elokuvasäätiö sanoi kuitenkin “ei”, vaikka yritin vakuuttaa elokuvan omaavan merkittävyyttä niin maailmanpolitiikan kuin Tiibetinkin tilanteen suhteen. Epätoivoinen soperteluni ei tuottanut kuitenkaan tulosta, joten Säätiön päätös pysyi muuttumattomana. Jos olisin ottanut 2,8 milj. taloudellisen riskin “Assistentin” suhteen, olisin todennäköisimmin ajanut itseni konkurssin ohella myös “elokuvia tekemättömään tilaan” pitkäksi ajaksi. Koska en kuitenkaan halunnut heittää molempia “kohtalon projektejani” menemään, otin riskin “Karmapan” kohdalla. Olihan riskiosuuskin kohtuullisempi eli “vain” 350 000 markkaa. Onneksi rahoittajat Pauli Pentti ja Jarmo Jääskeläinen ymmärsivät ja katsoivat sormiensa läpi hulluuttani. Jälkiviisaana uskon nimittäin että ilman Karmapa -projektia muitakaan Aasia-dokkareitani ei olisi tehty. Ja minulle, elokuvieni Aasia on ollut tärkeä matka. Vaikka Karmapan ulkomaan myynti ja laatutukipalkinnot eivät ole tuoneet investoituja rahoja läheskään takaisin, en kadu ratkaisuani. Aasia-elokuvat ovat avanneet minulle uusia ovia, suhteita ja mahdollisuuksia. Ja myös mainitun maailmanpolitiikan laineita olemme päässeet aavistuksen heiluttamaan.
Dokumentin kielen mahdollisuudet
Jo fiktiivisestä dokumentistani “Ringside” (-92) lähtien olen innostunut koettelemaan dokumentin perinteistä muotoa ja sen kerronnan rajoja. Elokuvallisuus, fiktion ja faktan sotkeminen sekä monikerroksisen kerronnan lomittaminen ja kehittäminen, ovat olleet dokumentti-ilmaisuani motivoivia tekijöitä. Vaikka tekemistäni on leimannut tietty “omien taiteenrajojen etsintä”, olen samalla pitänyt tärkeänä yhteyden säilyttämistä katsojakuntaan. Tai pikemminkin..olen haaveillut luovani vielä syvemmän yhteyden katsojiin persoonallisen ja tunnepiikeiltään tehokkaan ilmaisun kautta, joka etsii reittejään myös alitajunnan maailmoihin tiedostettuja torjuntamekanismejä kiertäen. Suomeksi sama sanottuna: “Viihdyttää ja aiheuttaa positiivisia reaktioita katsojan ajatusprosessissa myös viiveellä”. Noh...näissä “tavoitteissani” en varmaan ole päässyt puusta pitkälle ja ehken pääsekään. Tärkeitä motivointitekijöitä ne kuitenkin ovat tekemiselleni ja ns. taiteilijana toimimiselle. Joskin ajoittain on haastavaa ja tervettä lähestyä tiettyjä töitään myös perinteisten ajattelu- ja toteutusmallien kautta.
Luova ja muotoa tutkiva kerronta varsinkin pitkien fiktio-elokuvien parissa on huomattavasti hankalampaa. Suuret budjetit tuovat projekteihin enemmän päättäjiä, rahoittajia ja siten myös mielipiteitä, mitä kautta lähtökohdat helposti pysyvät konventionaalisina. Ohjaajalla on toki luova toimintakenttä, mutta usein paljon dokumenttielokuvan ohjaamista rajoitetumpi. “Luovuuden vapaus” ei tosin ole itsestäänselvyys myöskään dokumentin puolella. Viimeisissä töissäni olen ollut sikäli kiitollisessa asemassa että olen saanut käyttää pensseliäni, välillä jopa hatarilta näyttävin vedoin, koska ajatuksiini ja tekemistapaani on myös luotettu.
Dokumentin vanki
Viime aikoina olen ymmärtänyt myös etten pääse dokumenteista eroon vaikka ympäristö toisin päättäisi. Ne ovat toimineet ilmaisu-, tutkimus- ja vaikutuskenttänä, joka on imenyt minut täysin uudenlaiseen kehitysprosessiin mukaan. Uskon tämän kentän koluamisen hyödyntävän tulevia fiktiotöitänikin, niiden muodon-, syvyyden- kuin myös rakenteenkin suhteen. On itseasiassa vaikeaa keksiä toista ammattialaa missä dokumentaristia enemmän pääsisi kehittämään sivistys- ja kokemusmaail-maansa niin laajasti. Moninaisiin aiheisiin perehtyminen, niiden mukana eläminen ja tekemisprosessin rikkaus luo tämän etuoikeuden ammattiryhmällemme.
Kun mietin matkojani Tiibetiin ja buddhalaisuuden sydämeen, Malesiaan ja siellä vaikuttavan alkuperäisheimon salattuun unikulttuuriin sekä islamilaiseen Kirgistaniin ja heidän kansallissankarinsa Manaksen tarustoon…mieleeni tulee, olisinko vaihtanut jonkun näistä projekteista johonkin janoamaani pitkään elokuvaan? En olisi. Olenhan kaikista väännöistäni huolimatta saanut olla etuoikeutettu elokuvantekijä. Sukeltaa sisälle uusiin maailmoihin…ja toimia siellä välittäjänä. Näin raadollisia faktoja lopuksi hitusen myös romantisoiden.
Arto Halonen
Artikkeli on julkaistu Suomen Elokuvakontaktin 30 v. juhlajulkaisussa marraskuussa 2000.