Taidehallin klubi kihisee. Voimakkaita kannanottoja satelee ilmaan taiteellisen ehdottomasti. Onneksi välillä sovittelevastikin. Paikalla on dokumentaristeja Suomesta ja Venäjältä. Keskustelun kohteena on moraali.
Katseeni kiertää salia tyytyväisenä. Kerrankin näkemyksiä ja tunteita tulee pintaan. Samalla kyyninen häivähdys käväisee mielessäni. Mitä tämä auttaa kun kiihkeys kertoo pääasiassa kyvyttömyydestä asettua oman aikansa, tekemisensä ja täten moraalikäsityksensä yläpuolelle. Taannuttelen saman tien skeptisyyttäni: yrittäminen ja aktiivisuus kannattavat, sillä ne johtavat aina johonkin uuteen. Tosin ei useinkaan siihen mihin on pyrkinyt.
Naapureiden silmin -dokumenttitapahtuma
Dokumenttikilta ry otti tehtäväkseen järjestää Pietari-aiheisen dokumentti-elokuvatapahtuman osana Helsingin kaupungin kulttuurikaupunkivuositarjontaa. Aikataulu oli kiireinen ja työtä paljon. Silti kunnianhimoisesti päätimme teemoittaa "Naapureiden silmin” -elokuvatapahtuman ja sitoa sen moraalin ja eri aikakausien tiedotuspropagandan ympärille. Olihan Suomen ja Venäjän suhde kiistoineen ja takinkääntöineen erinomainen esimerkki ihmisen kyvystä (= kyvyttömyydestä) nähdä asiat omassa ajassaan täysin toisin kun hetkeä myöhemmin. Eri aikakausien tiedotusmateriaali kertoo tästä karua kieltä sotapropaganda-katsauksineen ja YYA-ajan mielistelyineen.
Tämä herättääkin kysymyksen nykyhetkestämme; Kuinka meillä on kykyä hahmottaa näkemyksiämme omassa pirstaleisen tiedon ajassamme? Moni elokuvantekijä ei tule ajatelleeksi tekemisensä vastuullisuutta vaikutusmekanismin toimiessa katsojan suhteen pääsääntoisesti alitajunnan kautta. Yleisempää on surkutella elokuvan kyvyttömyyttä "muuttaa konkreettisesti maailmaa". Alitajunnan palaset kuitenkin koostavat toimintamme selkärangan. Ja usein selkärankamme ovat pahasti vinksallaan tai vähintäänkin epämääräisen ryhdittömässä tilassa.
Tästäkin huolimatta tai ehkä juuri siksi päätimme järjestää festivaalin leffaesitysten ja Viktor Kosakovskin workshopin oheen myös kaksi seminaaria moraalin ympärille. Toisen seminaarin kohteena olivat poliitikot ja toisen dokumentaristit. Ajassa soljuvia kameleonttiryhmiä molemmat. Dokumenttiseminaariin saimme myös mukaan festivaalia ilahduttaneen pietarilaisedustuston. Kuusihenkinen ryhmä koostui elokuvastudion johtajasta, elokuvakriitikosta sekä dokumenttiohjaajista.
Dokumenttiseminaarin YYA-osuus
Taidehalliin klubille on virrannut mukavasti ihmisiä. Pietarin dokumenttistudion johtaja Vjatsheslav Telnov aloittaa tilaisuuden kertomalla studion historiasta ja dokumentin nykytilanteesta Pietarissa ja Venäjällä; "Tekemisen mahdollisuudet ovat kaventuneet ja budjetit tiukkoja. Putinin myötä odotetaan kuitenkin valoa tunneliin", kuuluu Telnovin pääsanoma.
Johdan keskustelua. Turvakseni takavasemmalle asettuu Hanna Miettinen dokumenttikillasta, joka kuuluu myös festivaalin järjestelyryhmään. Muutamalta henkilöltä on särmän lisäämiseksi pyydetty kommenttipuheenvuoro. Toivon, että strategia toisi tapahtumaan ja näkemyksiin myös syvyyttä. Baari on joka tapauksessa auki, eivätkä taiteilijat epäröi hyödyntää sen antimia.
Toinen pääteemoista moraalin ohella on yhteistyö-keskustelu. Viestitän yleisölle dokumenttiprojektin luotsin, selkävaivaisen Iikka Vehkalahden näkemyksen suomalais-venäläisistä yhteistyömahdollisuuksista. Elokuvasäätiön Pia Andell on koonnut urheasti taustatietoja säätiön yhteistyölinjauksesta. Niistä raameista hän esittelee "oman näkemyksensä". Siinä missä Vehkalahti kaipailee suomalaista tuottajayhteistyötahoa venäläisten kansainvälisiin tuotantoihin, painottaa Andell, että yhteistyön pitäisi perustua myös venäläisiin rahoitusosuuksiin eikä vain suomalaisiin rahavirtoihin. Rahanvartijoiden viesti on myös kannustava - yhteistyö on mahdollista ja hyville ehdotuksille ollaan toki aina alttiina.
Keskustelu yhteistyöstä kumpuilee virkamieskannanottojen jälkeen. Näkemyksiään ja yhteistyökokemuksiaan esittelevät pietarilaisten ohella myös ohjaaja/tuottaja Jouko Aaltonen ja useat muut suomalaiset dokumentaristit.
Venäjän tiukasta taloudellisesta tilanteesta johtuen itänaapurien kyky investoida suuria rahamääriä yhteistuotantoihin on selvästi vajavainen. Täten yhteistyönkin on perustuttava eri lähtökohtiin. Henkilö-, kalusto-, studio- ja aiheresursseja toki rajan takaa löytyy. Ne ovat myös tärkeitä elementtejä monille yhteisprojekteille. Pietarin dokumenttistudio onkin toivoakseni jatkossa hyvä yhteistuotantopaikka monille suomalaisille tekijöille. Festivaalimme ainakin lisäsi yhteistyöhalukkuutta. Molemmin puolin.
Dokumentaarinen moraalikeskustelu
Katsomme videolta esimerkkejä Tshetsenian sodan tiedottamisesta. Seminaarissa on siirrytty moraali-osuuteen. Uutiskatsaukset kertovat häikäilemättömästä tiedon manipuloinnista ja täten eri TV-kanavien uutiset kertovat samat tapahtumat täysin eri tavoin. Venäjän valtion johtaman ORT-kanavan totuus on siis aivan toinen kuin länsimaispainotteisen NTV-kanavan.
Koska Tshetsenian sota nivoutuu ajankohtaisesti niin tiedottamisen kuin johtamisenkin moraalin ympärille, olin ottanut aiheen mukaan myös edellispäivän poliitikkovetoiseen propagandaseminaariin.
Teemasta innostuneina propagandatutkijat Jari Sedergren ja Silvo Hietanen, EU-edustaja Reino Paasilinnan tukemana, hiillostivat Venäjän lehdistöattasea Igor Andrjushenkoa, joka kiihtyneenä puolusti Kremlin tiedotusstrategiaa. Myöhemmin illallisella Andrjushenko paljasti todelliset poliitikon kyntensä ja näkemys asioista laajeni huomattavasti. Aiempi ehdoton ja kiihkeä asenne näyttäytyi nyt enemmän propagandistiselta peliltä kun aidolta näkemykseltä. Tämän pelinhän poliitikot osaavat.
Toisin on taiteilijoiden kanssa. Tshetsenia-aihe nostaa aidon subjektiivisuuden Taidehallin kattoon. Samalla menekki baaritiskillä kasvaa. Bluffi on mielipiteistä kaukana. "Moraali ja tekijöiden vastuu omassa ajassaan” -teemamme tuntuu hautautuvan "ajan esimerkin" alle. Sota ja sen historialliset taustat tuntuvat vastuu-ajattelua tärkeämmiltä.
Pirjo Honkasalo heittää löylyä kiukaalle. Hän vaatii osuvasti tekijöiltä ympäröivien ihmisoikeusrikkomusten ja kansanmurhien tuomitsemista: "En ymmärrä miksi elokuvantekijä ei voi samassa persoonassa olla subjektiivinen taiteilija ja poliittinen ihminen. En välttämättä tee poliittisia elokuvia, mutta haluan ihmisenä ottaa vastuuta yhteisistä asioista ja myös elokuvieni poliittisista vaikutuksista. Kun näen lehdessä kuvan ortodoksipapeista, jotka siunaavat Tshetseniassa lapsenkasvoisia venäläispoikia, jotka ovat juuri lähdössä tappamaan kaupungin kellarissa piileskeleviä "lapsi- ja vanhusterroristeja", huomaan tuntevani häpeää, että olen tehnyt elokuvan ortodoksinunnista (Mysterion). Itse elokuvaa en häpeä, vaan omaa voimattomuuttani vaikuttaa kansanmurhan siunaajiin." Mielipiteitä alkaa kummuta niin suomalaisten kun venäläistenkin suunnalta. Kiihkeästi kantaa ottava venäläisdokumentaristi Sasha Gutman ei pysty kiihtymykseltään enää istumaan vaan seilaa kommenttiensa lomassa edes takaisin baarin lattialla. Johdan eri suuntiin repeävää keskustelua kuin erotuomari.
Lopulta yhteyttä teemaamme ei tunnu löytyvän nimeksikään. Olen hetken hukassa suriessani moraalikeskustelun vaihtumista sotahistorialliseksi väittelyksi. Sitten soimaan kapeakatseisuuttani ja yritän olla iloinen seurueen aktiivisuudesta sekä rehevistä ja raikkaista mielipiteistä.
Katseeni käväistessä baaritiskillä luulen hetken lopullisesti menettäneeni todellisuustajuni: hymyilevä Seppo Rustanius vaikuttaa leppoisuudessaan klubin suurimmalta herrasmieheltä. Siitä inspiroituneena riistänkin puheenvuoron välillä itselleni. Puhun Nokiasta, osakkeista, optioista ja niiden suomalaisyhteiskuntaa sokaisevasta vaikutuksesta (mikä itseäni huolestuttaa jopa Tshetseniaakin enemmän), sekä kyvyttömyydestämme nähdä tilanteen sairastuttavaa vaikutusta.: "Tähän luokkaerojen ja kateuden labyrinttiin soisi myös perspektiiviltään Suomen ulkopuolisia näkemyksiä, jotka voisivat tuoda aikamme havaitsemiseen uutta terävyyttä."
Aihe herättää enemmän pohdiskelua kun keskustelua. Joku riehaantuu siitä kuitenkin täysin: "Eihän venäläisille saa puhua optioista"…, puuskuu itseään negaation syövereihin lietsova naistoimittaja. Samaan syssyyn hän heittää täyslaidalliset niin Iikka Vehkalahden kun Pirjo Honkasalonkin päälle: "Ei sivistyneille venäläisille saa mennä asiattomuuksia opettamaan." Huh…huh. Sitä se moraalista puhuminen teettää. Kun sananvapautta ja moraalia ei rajoiteta, tekisi mieleni sanoa. Ja hyvä niin, loppujen lopuksi.
Tilaisuus tarjoaa kuitenkin oivallisen mahdollisuuden avoimeen keskusteluun. Suurin osa selvästikin nauttii keskustella asioista niiden oikeilla nimillä. Muutama osanottaja tuntuu taas pelkäävän vieraiden ärsyttämistä. Avoimen keskustelun kannalla ovat kuitenkin myös venäläiset vieraamme, teräväpäisen lehdistöattasean lailla. Pääasia lienee se, että asioihin uskaltaa puuttua ja niistä myös puhua. Se on tätä aikamme etiikkaa, myös eri kulttuurien kohdatessa.
Seminaari päättyy lopulta hyvässä hengessä. Osoitteita ja suunnitelmia vaihdellaan vapaan seurusteluvaiheen aikana. Kun katselen iloista ja humaltunutta joukkoa, ajatukseni etsiytyvät vielä moraalin ympärille. Mietin yhä voiko asioiden yläpuolelle asettua omassa ajassaan, lähestyä objektiivisuutta silloin kun omasta subjektiivisuudesta on synnytetty suurta taidetta. Kävellä kiihkeiden hetkien ohi kuin Forrest Gump - tyhmän oloisena, mutta samalla muita tiedostavampana. Ja näin tallentaen ja vaikuttaen aikaansa viiltävän terävästi. Siinäpä kysymys, jota pohdin omassa rajoitteisessa subjektiivisuudessani.
Arto Halonen
Artikkeli on julkaistu kesäkuussa 2000 elokuva-alan Lehtiset-julkaisussa.