Syyskuu 1999. Saavumme Bishkekiin Kirgistanin pääkaupunkiin Taivasta vasten -elokuvan kuvauksiin. Itse asiassa tilanteeni on ennakkoon ajatellen monessa suhteessa parempi kuin koskaan dokumenttielokuvan kuvauksissa.
Ja varsinkin näissä ns. eksoottisissa paikoissa. Suomalaiseen kuvausryhmään kuuluu kuvaajan, kamera-assistentin ja äänittäjän ohella myös tuotantopäällikö sekä tulkki. Paikallisen tuotantoyhtiön kautta saamme parin auton ja autonkuljettajien lisäksi työryhmäämme mukaan myös järjestäjän, ääniassistentin, paikallisen tulkin sekä valomiehen. Leffaan liittyvät fiktiokuvaukset kasvattavat työryhmää myös useilla extrahenkilöillä. Yleensä kaukomailla kuvattaessa olen tottunut operoimaan kolmen tai neljän hengen työryhmässä, joten nyt hykertelen lähtökohtatilanteen positiivisuutta.
Mutta määrä ei useinkaan korvaa laatua (niinkuin sanotaan) ja joskus ryhmä, jossa kaikki eivät ole täysin tehtäviensä tasolla saattaa enemmän jarruttaa kun edistää kuvauksien toteutumista. Kahdesta eri maanosasta kotoisin olevan ryhmän yhdistäminen samaa tahtia hengittäväksi kokonaisuudeksi vaatii oman aikansa. Kuten myös turvalliseen työympäristöön tottuneiden sopeutuminen aasialaisneukkulaiseen logiikkaan ja toimintaan.
Olin ollut vuotta aiemmin Kirgistanissa ennakkotutkimusmatkalla. Matkalla kartoitin aiheen ja sen mahdollisuudet elokuvan muotoon. Lisäksi valitsin päähenkilöt ja aloitimme neuvottelut paikallisen tuotantoyhtiön kanssa tuotannon organisoimiseksi. Mukana matkalla oli myös tuotantopäällikkömme sekä ranskalainen valokuvaaja, joka oli aiheen alkuperäinen ideoija.
Reilu kuukausi ennen kuvauksia tuotantopäällikkömme matkusti vielä Kirgistaniin vahvistaakseen että tarinaamme liittyvät asiat ovat säilyneet ennallaan.
Vastoin ennakkomatkan tietoja “asioiden ennallaan säilymisestä” huomaan Bishkekissä kuitenkin, että tarina ja siihen liittyvät taustat ovat muuttaneet muotoaan merkittävältä osaltaan. Lyhytjännitteisesti elävä Kirgistan on pyörittänyt monet keskeiset asiat myös elokuvamme kannalta uuteen järjestykseen. Olemassa oleva käsikirjoitus on siis pitkälti käyttökelvoton.
Päättymätön havainnointi
Tilanne ei ole kuitenkaan niin huolestuttava kuin luulisi. Myös muutokset ovat kiinnostavia ja tarjoavat uutta perspektiiviä aiheeseemme. Pienenä ongelmana on vain, että kuukauden kuvausmatkan aikana joudun tekemään samalla myös uudelleen ennakkosuunnittelua sekä pyörittämään päässäni elokuvan hypoteettista rakennemallia yhä uudestaan ja uudestaan saadakseni otteen tapahtumiin ja sen eri vivahteisiin.
Myös havainnointia on tehostettava; poimittava kaikki uuteen ajatusmalliin liittyvä ja kiinnostava ympäristöstä. Tämä on itse asiassa riemukaskin asia, koska keskeiseltä osin dokumentin rakentaminen perustuu hyvään havainnointiin ja halutun muodon kirkastamiseen. Liian pitkälle suunniteltu teos koko ajan muuttuvissa olosuhteissa passivoi helposti havainnointikykyä ja sen hyödyntämistä. Ja tästä monesti soimaan itseäni. Minulla on monasti tapana rakentaa dokumenttitarinoita hyvin pitkälle ennakkotietojen pohjalta.
Joka tapauksessa uskon, että muuttuvat olosuhteet ja uuteen tilanteeseen joutuminen oli tässä tapauksessa hyödyllistä. Näin pääsimme työskentemään suunniteltua mielenkiintoisemman maailman kanssa. Uuden rakenteen muotoutuminen päässäni heitti uuden vaihteen projektille. Sillä laskettelimme kuvaukset loppuun.
Kansainvälisten rahoittajien vuoksi elokuvasta oli laadittu etukäteen hyvin tarkka käsikirjoitus rahoituspäätöksiä varten, mikä on tavallaan hullua dokumenttielokuvan kohdalla. Kuvausmatkan jälkeen laadin uuden käsikirjoituksen kuvatun perusteella rahoittajille tutkittavaksi. Onneksi se hyväksyttiin tarinan “uudistuneesta muodosta” huolimatta. Se oli luonnollisesti helpottava asia.
Toisen esimerkkielokuvani Karmapa – Jumaluuden kaksi tietä kohdalla alkuperäisidea pysyi huomattavasti paremmin kasassa läpi monivuotisen tuotantoprosessin. Tosin uudet, muuttuvat tilanteet muokkasivat ja sävyttivät myös tämän elokuvan rakennetta ja kerrontaa jatkuvasti.
Tunnetason kuljetus
Taivasta vasten ja Karmapan lähtökohdat olivat hieman erilaisia. Karmapa oli oma ideani, jota kehitin, kirjoitin ja muokkasin alusta loppuun itse. Taivasta vasten tuli eteeni tilaustyönä Millennium Filmin Kristiina Pervilän kautta ns. kansainvälisenä yhteistuotantona. Sain kuitenkin luoda siitäkin oman tarinani rahoittajien tukemana. Näin sain tuoda molemmissa elokuvissa ns. “oman sieluni” mukaan.
Elokuvan idean alkaessa muotoutua päässäni kelaan sitä myös tuntemuk-sieni kautta. Koetan havainnoida minkälaisia tunteita idea herättää ja minkälaisia visuaalisia mielikuvia mieleni tuottaa näistä tunteista. Pyrin säilyttämään tämän ns. tunnetilahavainnoinnin yli ennakkovalmistelu- ja kuvausvaiheen. Sitten muodostan voimakkaimmista ja sopivimmista jaksoista elokuvan rakennetta sitovia ja syventäviä kohtauksia. Karmapan kohdalla jo pelkkä idea tuotti joitakin mielikuvia, jotka siirtyivät lopputulokseen asti. Osa ideoista taas syntyi matkan varrella. Koin mm. heti alkumetreillä tärkeänä näyttää Kiinan Tiibetin valloitusjakson fiktioituna kohtauksena Dalai Laman silmien kautta. Visioin myös ideaa vastakkaisista elementeistä. Miten yhdistää kiinalaisväkivalta tiibetiläismunkkeja kohtaan ja buddhalaismunkkien seremoniat luostareissa yhtenäiseksi “sinfoniseksi kokonaisuudeksi”, jossa sävellettävä musiikki operoi yhdessä ja vuorotellen munkkien seremoniamusiikin kanssa.
Koin nämä jaksot nimenomaan tunnetasolla tärkeiksi, en niinkään tarinan tai informaation kannalta. Ne kiteyttävät tekijän näkemyksen asiasta ja ovat kuorrutettuja vahvalla tunnetilalatauksella.
Miettimäni “emootiojaksot” eivät toki aina toteudu haluamallani tavalla. Ne ovat kuitenkin haasteita toteutukselle. Miten prosessoida mielessä selvänä oleva tunnevisiotila elokuvaan ja saada katsoja elämään läpi tämä jakso halutulla tavalla. Ne ovat joka tapauksessa minulle tärkeitä rakennuspuita, joita mietin heti projektin ideoinnista lähtien.
Usein ennen kuvauksia mietin ja vertaan elokuvan eri rakennevaihtoehtoja mielessäni tunnetason kautta. Kuinka minä (ja toivoakseni myös katsoja) tuntee elokuvan eri hetkinä. Näiden tuntemuksieni mukaan yhdistelen sitten loogisia palasia yhteen. Sitten ne kuvataan ja katsotaan niiden lopullinen toimivuus leikkauspöydässä ja lopputöiden aikana. En tiedä onko tämä "mentaaliharjoittelu" loppujen lopuksi kovinkaan tarpeellista tai hyödyllistä. Jostain syystä minulla on vaan ollut tapana toimia niin.
Rakennesuunnittelu
Mentaalipyrähdyksistäni huolimatta pohdiskelen myös perinteisiä keinoja käyttäen sopivaa rakennemallia elokuvalle jo hyvin aikaisessa vaiheessa. Tämä johtunee osittain myös fiktio-ohjaaja-taustastani ja tietynlaisesta haluttomuudestani toteuttaa dokumentteja vain perinteisiä keinoja käyttäen. Perinteinen rakennepohdinta ja edellä mainittu intuitiivinen tunnetilarakentaminen yhdistyvät ja lopulta jossain vaiheessa on enää vaikea eritellä kummasta on kysymys.
Kun mietin oikeaa tapaa lähestyä Karmapan rakennetta, mielessäni pyöri itämainen numerologia ja buddhalainen kulttuuri. Olin hämmentynyt, viehättynyt ja yllättynyt buddhalaismunkkien seremonioiden kaoottisesta kulusta; ajoittain agressiivisesta mölinästä, kiihtyvistä tempovaihteluista ja seesteiseen rauhaan päättyvistä hetkistä.
Löysin tästä paljon vertailukohtia ihmisen ja koko maailman ristiriitaiseen olemassaoloon sekä myös Tiibetin surulliseen, mutta jotenkin fatalistiseen kohtaloon. Myös elokuvamme aihe oli kuin buddhalaismunkkien seremonia: väkivaltainen ja hajottava poliittisuskonnollinen kamppailu, jonka keskellä sykkii seesteinen ja henkinen sydän eli kaksi suurta hengellistä johtajaa filosofisen uskonnon opettajina ja välittäjinä. Mutta samalla toistensa kilpailijoina.
Niinpä päädyin rakenteeseen joka koostui viidestä jaksosta. Jokainen jakso alkoi rauhallisesti, kiihtyi ja repi tietyissä kohdissa rauhoittuakseen jälleen lopuksi. Informaation sekä draamallisen kehityksen sisällytin jaksojen sisälle. Jokaisen jakson tarkoituksena oli tuoda tarinaan mukaan myös yksi uusi elementti. Ajattelin jaksoja kuin “viitenä buddhalaisena harjoituksena” tai “viitenä sisään-ulos-hengityksenä”, jotka jättävät aina jotain katsojan sisälle, myös syvemmille tasoille.
Elokuvan leikkauksen ja äänimaailman mukautin tähän rakenneajatteluun. Se tarjosi mielestäni myös teknisesti monimutkaisen aineiston hallinnalle selkeyttävän mahdollisuuden. Elokuvan kiihtyvä ja ajoittain silmille tuleva leikkaus onkin sittemmin herättänyt monenlaisia tunteita, toisten kehuessa ja toisten pitäessä sitä aivan liian “levottomana”.
Taivasta vasten -elokuvassa merkittävää osaa tarinassa näyttelee myyttinen ja Kirgiisi-kansalle tärkeä Manas-hahmo. Teimme siitä dokumentin sisään fiktio-elokuvan. Fiktio on siroteltuna elokuvan sisälle neljään eri paikkaan ja näin se automaattisesti muokkaa tärkeät tukirakennelmat varsinaisen dokumenttimme kerronnalle.
Suunnittelin fiktiojaksot ja siirtymät hyvissä ajoin ennen kuvauksia ja sen kuinka ne nivoutuvat dokumenttitarinaamme. Manas-tarina symboloi ja panee vertaamaan nyky-Kirgistania, sen konflikteja ja tarinamme päähenkilöitä tähän vanhaan eeppiseen tarinaan. Koska Kirgiisit katsovat nykyhetkeä menneisyyden ja Manaksen kautta sekä luovat unelmiaan hänen varaansa, oli mielestäni kiehtovaa, että myös elokuvan muoto sekä tapahtumat vertautuvat ja täydentyvät samalla tavoin, Manaksen kautta. Ajattelin Manaksen myös seuraavan kirgiisikulttuurinsa haparointia nykyhetkessä jollain tasolla jostain kaukaisuudesta. Ja näin elokuvan läpi kulkeva kotka pistävine silmineen symboloi minulle Manaksen henkeä ja ns. läsnäoloa toisella tasolla.
Dokumentin mahdollisuudet
Elokuvallisuus, fiktion ja faktan sotkeminen sekä monikerroksisen kerronnan lomittaminen ja kehittäminen ovat olleet dokumentti-ilmaisuani motivoivia tekijöitä.
Silti pidän myös oleellisena hyvää yhteyttä katsojakuntaan eli ajattelen teosta koko ajan katsojien kautta sekä pyrin löytämään ne väylät, joiden avulla työ toimisi yhä viihteellisemmin mutta samalla myös syvällisemmin.
No, näissä tavoitteissani ja haaveissani en liene vielä edennyt alkua pidem-mälle, mutta tärkeitä motiiveja ne ovat joka tapauksessa olleet työskentelyssäni.
Jotenkin haluaisin viedä samaa ajattelua vielä joskus myös fiktioelokuviin, mutta tiedän reitin vaikeaksi. Fiktio-elokuvissa kun luova ja muotoa tutkiva kerronta on huomattavasti hankalampaa. Suuret budjetit tuovat projekteihin enemmän päättäjiä ja hämmentäjiä. Sen seurauksena uudet hyvät ideat tuottavat helposti vain perinteisiä ratkaisumalleja. Mutta kaikkea voi ja kannattaa mielestäni yrittää mikäli sisäistä motiivia löytyy. Elokuva taidemuotona ei kuole, kiitos niin monien lahjakkuuksien, vaikka sen tasapäistämisyritykset tuntuvat välillä rajuilta.
Kun mietin Kirgistanin ja Tiibetin maisemia ja maailmoja, tajuan kuinka elokuvani olisi voitu tehdä lukemattomilla eri tavoilla. Myös paljon vaikuttavammin ja paremmin… Hyvä niin. Se kertoo välineemme ja mahdollisuuksiemme rikkaudesta.
Arto Halonen
elokuvaohjaaja
Artikkeli on julkaistu joulukuussa 2000 Yleisradion Mediavirtuoosi-lehdessä.